perjantai 1. huhtikuuta 2016

Tähtäimessä taipparit

Blogi näyttäisi kallistuvan vähän taas eläinten suuntaa, kun mennään kohti kevättä. Mitä tässä on siis tapahtunut? Neuloa ei ole kerennyt lainkaan, tai korkeintaan kerroksen pari viikossa. Sen sijaan päätin ilmoittautua Ruusan kanssa pienen harkinnan jälkeen taipumuskoekurssille.

Kurssi alkoi yhtenä lauantaina kuuden tunnin pläjäyksellä. Aluksi rastimaisesti käytiin pienemmissä ryhmissä parilla rastilla. Toisella katsottiin koiran luoksetulo sekä dummyn nouto markkeerauksesta (mötikkä siis heitettiin pellolla ja koira näki mihin se laskeutui). Luoksetulo oli yllättävän vahva jopa silloin. Dummyn haussa tiesin jo että koira lähtee elvistelemään se suussaan muita kohden eikä tuo sitä mulle ainakaan heti. Onneksi pellon laidalla oli ärjyvä avustaja kun koira lähti häntä kohden, ja tulikin onneksi dummyn kanssa minun luokse. Tästä löytyi kehityskohde.

Seuraavalla rastilla tutustuttiin yleisimpiin taippaririistoihin: varikseen, lokkiin ja kaniin. Tähän ei ole oikein mitään positiivista sanottavaa, koira hylki ja pelkäsi kuollutta riistaa! Kania se haisteli pitkään ja ihmetteli selkeästi, miksi se oli kuollut. Kauhuissaan se katsoi kun kuollutta kania heiluttelin naaman edessä ja koitin hieman leikittää että kiinnostuisi. Löytyi seuraava, haastavampi kehityskohde.

Tämän jälkeen oli tauko. Osa kävi vielä kokeilemassa markkeerauksia, me jätimme suosiosta väliin.
Tauon jälkeen oli aika laukauksiin tutustumiseen. Koko monikymmenpäinen koiranohjaajajoukko koirineen meni riviin pellolle. Pellon toiseen päähän meni haulikkomies. Ensin laukaisi pellon laidalta kerran, sitten hieman lähempää, ja vielä kerran siirtyi lähemmäksi laukaisemaan. Ruusa oli valppaana. Minkäänlaista paukkuarkuutta ei ollut.

Tästä sitten ajelimme seuraavaan kohteeseen, jossa oli luento taipumuskokeen kulusta. Kauhuissani mietin, että miten koira saadaan nostamaan riistaa ja toimimaan varmasti hakuruuduissa ylipäänsä. Viestin tädilleni, joka on koiriensa kanssa harrastanut enemmänkin. Täti lupasi meille tehoreenin kunhan vaan mentäisiin mökille.

Kurssipäivä oli hyödyllinen pläjäys kaikkineen. Ruusa joutui odottamaan paljon auton takapaksissa. Pelkäsin että auto olisi sisältäpäin syöty odottelujen takia, mutta kovin tarkkana pää pyöri takaikkunassa. Lopulta Ruusa jopa oli rauhoittunutkin takapaksiin ja ilmeisesti nukkui siellä kun kävin pidemmän odotusjakson jälkeen autolla. Tämä itsessään oli jo iso askel meille. Ruusa ei pentuna tottunut autoiluun ja autossa olemiseen, joten nyt ollaan opeteltu tätä aikuisiällä pikkuhiljaa.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Pienen Pepen muistolle

Kuten aiemmin jo kerroinkin, jouduin jättämään hyvästit rakkaalle kanilleni. Tässä muutama kuva yhteisen matkamme varrelta.





perjantai 4. maaliskuuta 2016

Siivu elämääni: opiskelu

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että voisi kirjoittaa jotain pientä omasta elämästä. Neuleita on valmistunut erittäin vähän viimeaikoina, eikä niistä ole paljoa sanottavaa. Elämä on kuitenkin pienen myllerryksen alla tällä hetkellä.

Ensin pientä taustatarinaa. Olen lukion jälkeen opiskellut musiikkia jonkun aikaa, haaveenani muusikon ura. Realismi kuitenkin paukahti opiskelujen aikana silloin päin kasvoja, eikä opiskelu työttömyyttä (tai opetusuraa, jota en halua kokopäiväisenä loppuelämääni tehdä) kohden tuntunut järkevältä. Kävin töissä, pidin välivuosia. En keksinyt mitä tehdä elämälläni. Lopulta sitten pohdin Tampereen teknilliselle yliopistolle hakemista. En ollut aivan varma mitä sieltä lähdin edes hakemaan. Mitään tarkkaa suunnitelmaa ei vieläkään ollut. Luin pääsykokeisiin ja muistuttelin mieleeni lukioiaikaista matematiikkaa ja fysiikkaa. Viiden vuoden jälkeen paluu tällaiseen opiskeluun oli hyvin raskasta, mutta pääsin TTY:lle ja sain ensimmäisenä vuonna ihan hyvin opintopisteitä peruskursseista. Sen jälkeen tuli vastaan se hetki, kun olisi pitänyt päättää opiskelujen suuntaa.

Kokeilin kaikennäköisiä mielenkiintoselta tuntuvia kursseja joita olisin voinut tutkintooni sisällyttää ainekokonaisuuksina, mutta suurin osa kursseista jäi kesken syystä tai toisesta. Loppupeleissä kyse oli kuitenkin vain siitä, etten kiinnostunut ja nähnyt itseäni näiden asioiden parissa työelämässä. Opiskelut jäivät tauolle hyvin pian ja jatkoin työntekoa. Peruskurssitkin tuntuivat hyvin turhilta sillä hetkellä. Lopulta oli kuitenkin palattava opiskelujen pariin, sillä tiesin että jotain muuta haluan tehdä En vain vielä tiennyt mitä. Kadehdin ympärillä olevia opiskelijatovereitani joilla oli selkeät suunnitelmat jo heti alusta alkaen.

Lopulta löysin kun löysinkin oman juttuni. Opiskelut jatkuivat, työt jatkuivat. Parhaimmillaan ja pahimmillaan olin osa-aikainen työntekijä kolmessa eri paikassa täyspäiväsen opiskelun ohella. Moni voi arvatakin jo varmasti sen, ettei homma toimi noin. Motivaatio muuttui uupumukseksi. Lopulta mistään ei enää tullut mitään, taaskaan.

Ja tässä sitä ollaan. Opiskeluaika loppuu kesken, kandidaatin tutkintoa ei ole saatu kasaan ja lisäksi "murheiden maaliskuu" näyttää taas kyntensä. Murheiden maaliskuu? Tämä ja kaksi edellistä maaliskuuta, ja nimenomaan niiden alut, ovat olleet superhankalia. Kaksi vuotta sitten menetin isäni maaliskuun alussa, viime vuonna kävin burnoutin porteilla ja nyt kaksi päivää sitten jouduin hyvästelemään rakkaan lemmikkikanini, sekä on tullut paljon epäonnistumisia opiskeluissa vaikka töitä on niiden eteen tehtykin.

Nyt hakeuduin ensimmäistä kertaa opintopsykologin juttusille. Synkkyys alkaa pikkuhiljaa muuttua valoisammaksi. Saan apuja opiskelun oppimiseen, jonka taitoa en ole ikinä tainnut hanskatakaan. Koitan muokata hankaluuksista huolimatta ajattelutapaani positiivisemmaksi ja tsempata itseäni. NYT tiedän, että pystyn tähän.